Ihanaa ensimmäistä adventtisunnuntaita!
Veisattuani hartaudella Hoosiannaa olohuoneessa muun kirkkokansan (TV1) kanssa ajattelin istahtaa hetkeksi ennen kauppareissua ja kertoa, kuinka saimme eilen joulunodotuksen alulle.
Itse olen nykyisin kyvytön siivoamaan pahan nivelrikon vuoksi, joten armas mieheni imuroi, pesi lattiat, vaihtoi matot, auttoi vaihtamaan jouluverhot keittiöön ja teki kaikenlaista muuta, mitä mieleeni juolahti pyytää. Itse askartelin joulukortteja ja yritin pyyhkiä vähän pölyjä, kunnes jalkanikin huusivat hoosiannaa. Miehen lähdettyä ruokakauppaan hinkkasin viimeisillä voimillani kattokruunun toistasataa prismaa puhtaiksi, kun vahingossa huomasin, kuinka likaiset ne olivat. Sitten loppui naisesta veto. Satakunta prismaa jäi vielä odottamaan miehen panosta, koska en ylettänyt niitä putsaamaan.
Siivouksen loppuvaiheessa huomasin, että olimme unohtaneet syödä lounasta ja juoda päiväkahvit. Siirryimme aamupalasta suoraan mieheni valmistamaan ilta-ateriaan klo 19. Tällä kohdalla pitää puolustautua sillä, että olin todellakin niin sairas, etten kyennyt seisomaan sen vertaa, että olisin voinut kokata. Niinpä silitin pyykkiä istualtani.
Jostakin kumman syystä oli kai verensokeri niin alhaalla tai liikaa kipuja, että haukuin ukkoparkani ruokapöydässä lyttyyn, koska hän oli ostanut vääränlaista fetajuustoa. Säklätys jatkui niin kauan, että mies oli selvästi jo itkun partaalla. Silloin vasta sytytti, millainen paskiainen olin. Pyysin nöyrästi anteeksi, mätin suuhuni ruoan, jonka hän oli minulle tehnyt, halasimme ja jatkoimme iltaa. Silti en pääse irti syyllisyydestäni. Miksi en välillä osaa olla ihmisiksi? Miksi en osaa näyttää, kuinka kiitollinen olen hyvästä miehestäni? Kyllä taitaa mennä vielä monta päivää, ennen kuin toivun omasta käytöksestäni.
No, siinä sivussa sain laiteltua ensimmäisiä joulukoristeita sinne tänne. Olin suunnitellut, että tänä vuonna käyttäisin vihreää teemavärinä ja välttäisin liikaa bling blingiä, kunnes nuorempi tyttäreni sanoi haikeasti, että milloinkahan on sellainen joulu, että hän saa ripustaa rakkaat punaiset koristeet taas kuuseen. Siitä on tosiaan jo monta vuotta, kun punaisia kimaltavia koristeita sai ripustaa. Niinpä ajattelin muuttaa suunnitelmaa siten, että punainen mahtuu mukaan.
Ostin muutama vuosi sitten Taito-myymälän muuttomyynnistä kultaista hapsulankaa, vaikka en tiennyt mihin sitä käyttäisin. Lopulta neuloin tällaisen tyynyn, joka on nyt ensimmäistä kertaa käytössä. En ole kyllä varma, tykkäänkö siitä, mutta olkoon nyt tämän joulun esillä. Toisen tyynyn punaiselle sametille kirjoin sashiko-kirjonnan tapaisilla pistoilla tähtikuvioita.
Meillä on ruokailuhuoneessa verhot, joissa on roosanvärisiä kukkia, enkä jaksa niitä nyt vaihtaa, joten sinne sain asettaa viime vuonna hankkimani pähkinänsärkijän, joka on tulevan kokoelmani ensimmäinen osa. Muut osat odottavat vielä löytämistään. Ihastuin ukkeliin niin kovasti, etten voi piilottaa häntä tänäkään jouluna, vaikka hän onkin pukeutunut väärään väriin.
Tällaista meillä eilen. Toivottavasti osaan tänään olla kiltisti, vaikka tiedän voimieni loppuvan jo alkumetreillä, kun lähdemme kauppakeskukseen. Jospa saisin ostettua edes ne lahjat, joita olin suunnitellut. Mieheni, joka on maailman mukavin, ihanin ja muutenkin paras, ansaitsisi kyllä jotain hemmottelua.
Kaunista päivää sinne sinulle, täällä vilahtelee välillä aurinko!
Minttu
P.s. Kiitos kommenteistasi, RiittaR. On oikein mukavaa saada ystävällistä palautetta!
